Ajatuksia
graafisesta suunnittelusta
ja typografiasta.

Sisällysluettelo

Aritkkeli on julkaistu Grafia-lehdessä 1/2007.
Lehdessä yksi kuva oli jäänyt vahingossa pois, ja sen kuvateksti eksynyt väärän kuvan yhteyteen. Nämä on korjattu tässä verkkojulkaisussa.

Historian sattumaa


Taidehistoriasta on tuttua, että jokaista aikakautta tai taiteen tyylisuuntaa valikoituu edustamaan vain pieni joukko taiteilijoita. Nämä taiteilijat, ja usein vain heidän tietyt teoksensa, toistetaan kaikissa taidehistorian kirjoissa. Heidät esitellään jonkinlaisina auktorisoituina sankareina, jotka jättävät varjoonsa kymmenet ja sadat aikalaisensa. Kun on kerran päässyt tähän historian mainemyllyyn, on sankaruus taattu. Uusia kirjoja kirjoittaessaan historioitsijat käyttävät tietolähteinä aiempia historioita, mitäpä muutakaan. Ja näin mylly pyörii.
     Toistaiseksi on julkaistu vain muutamia graafisen suunnittelun historioita. Nykymuotoinen graafinen suunnittelu on vielä kovin nuorta. Se saattaa olla syynä siihen, että Philip B. Meggs kirjassaan A History of Graphic Design, sen 1998 ilmestyneessä uudistetussa kolmannessa painoksessa, tuo historian hyvin lähelle nykyhetkeä, vain kymmenen vuoden päähän. Tuoreimmat kirjassa esitellyt työt ovat vuodelta 1997.
     Tietotekniikan kehitys alkoi vaikuttaa voimakkaasti graafiseen suunnitteluun 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Philip B. Meggs on muiden historioitsijoiden tavoin valinnut tämän murroskauden loistavimmaksi tähdeksi David Carsonin, joka toimi radikaalin rocklehden Ray Gunin art directorina vuosina 1992–1995.
     Tutustuin Ray Guniin jo vuoden 1993 alkupuolella. Eräs musiikkimaailmaa minua paremmin seuraava kollega vihjaisi siitä ennen kuin lehteä sai edes ostaa suomalaisten kirjakauppojen lehtihyllyiltä. Hankin käsiini miltei kaikki Ray Gunit sen kolmannesta numerosta lähtien aina vuoteen 1999. En siksi, että olisin ollut erityisen kiinnostunut uusimmasta rockmusiikista tai varauksettoman ihastunut lehden avantgardistiseen graafiseen ilmeeseen. En myöskään jaksanut kovin usein lukea sen artikkeleita, joiden typografiat haastoivat niin kieli- kuin lukutaitoni. Mutta Ray Gun oli mainio kanava seurata, mitä graafisen suunnittelun kärkijoukoissa tehtiin 1990-luvun rajussa murrosvaiheessa.

      Jo ensimmäinen käsiini osunut Ray Gun kertoi David Carsonin pyrkimyksestä
      tehdä totutusta poikkeavia ratkaisuja. (Numero 3:n kansi, 1993)



David Carson toki ansaitsee paikkansa graafisen suunnittelun historioissa. Monet hänen Ray Guniin ja sitä ennen Beach Culture -lehteen luomansa aukeamat kohoavat huimiin esteettisiin sfääreihin. Hänen töissään valokuva, typografia ja väripinnat nivoutuvat saumattomaksi taideteokseksi, jossa tekstin luettavuus on toissijaista, joskus turhaa. Tuskin graafinen suunnittelu voi olla tätä enempää taidetta. Ja taide on aina ollut vastustamaton täky graafisen suunnittelun historioitsijoille.
     Arvostettu taiteilija, joka joskus tekee sivutyönään jonkin graafiseen suunnitteluun kallellaan olevan teoksen, valikoituu alan historiankirjoihin paljon todennäköisemmin kuin pelkästään graafisen suunnittelun kentällä erinomaista työtä tekevä aikalaisensa. Samoin graafinen suunnittelija, jonka tuotanto vivahtaa kaunotaiteelle, poimitaan historiaan todennäköisemmin kuin tiukasti graafisen suunnittelun keinoissa pitäytyvä kollegansa.
     Historiankirjoitukselle on tyypillistä myös se, että suuren mestarin, kuten Carsonin, monet apulaiset yleensä unohdetaan. Tästä tekee poikkeuksen Steven Heller kirjassaan Merz to Emigre and Beyond (2003). Heller on vaivautunut selvittämään ketkä ovat Carsonin apuna todella toteuttaneet kirjaan valitut Ray Gunin sivut. Stefan Ruiz ja Martin Venezky saavat ansaitusti nimensä esiin.


      Lehtiaukeama taideteoksena. (Ray Gun 7, 1994, ad David Carson.)


David Carson teki Ray Gunia neljä vuotta, loppuvuodesta 1992 syksyyn 1995. Hänen lähtönsä ei suinkaan lakkauttanut lehteä. Historioitsijoiden silmät olivat tosin jo tarrautuneet siinä määrin Carsoniin, että heidän näkökentästään lehti näyttää kadonneen.
     Rick Poynor kertoo I.D.-lehdessä marraskuussa 1995, juuri kuultuaan Carsonin lähdöstä, että Carson oli jo vuoden verran suunnitellut lehden designin uusimista. Mitä se olisi ollut? Sitä emme saa ilmeisesti koskaan tietää. Lehden kustantaja Marvin Scott Jarrett oli samana vuonna Lontoossa pitämässään esitelmässä viitannut tulossa olevaan ”uuteen yksinkertaisuuteen”.
     Voi hyvin kuvitella millaisessa paineessa Carsonin seuraajat Ray Gunia tekivät. Mitä voi luoda uuden suunnan jumalaksi nousseen Carsonin jälkeen? Niinpä parin seuraavan vuoden aikana lehden art directorit, ensin tiimi Johnson & Wolverton ja heidän jälkeensä Robert Hales, eivät rohjenneet tehdä suuria muutoksia. Leipätekstin typografia oli nyt kyllä luettavampaa, kirjaintyypit perinteisempiä, mutta visuaalisessa yleisilmeessä pyrittiin edelleen säilyttämään carsonilaisen rohkea kaavoja vierastava taiteellinen ote.
     Ray Gunista oli jo Carsonin aikana muodostunut tärkeä mainosmedia, ja sitä se oli myös hänen lähtönsä jälkeen. Mainokset vaikuttivat paljon lehden kokonaiskuvaan. Mainostajat tilasivat suunnittelijoilta juuri tähän mediaan ja sen visuaaliseen kieleen sopivia ilmoituksia. Pian lähes puolet lehdestä oli enemmän tai vähemmän carsonilaiseen tyyliin rakennettuja ilmoitussivuja ja -aukeamia. Toimituksen aineiston erottaminen ilmoitusten lomasta alkoi olla vaikeaa. Lehti oli todella sekava.

     •

Englantilainen suunnittelijapari Chris Ashworth & Amanda Sissons otti Ray Gunin ad-vastuun vuonna 1997. He olivat suunnitelleet aiemmin saman kustantajan Blah Blah Blah -lehteä ja olleet toteuttamassa kirjaa Ray Gun – Out of Control (1997). Chris ja Amanda uudistivat Ray Gunin visuaalisen ja typografisen ilmeen perusteellisesti. Carsonista lähtien lehteä oli rakennettu kaikkia taittokaavoja ja kaikkia sääntöjä hyljeksien. Jokainen juttu, miltei jokainen sivu, rakennettiin ainutkertaisella tavalla. Jokaisen jutun tekstit ladottiin muista jutuista eroavalla, ennennäkemättömällä ja usein aika oudolla kirjaintyypillä. Nyt Chris ja Amanda tekivät kaiken toisin.
     Jo uuden ad-kaksikon valitsemat kirjaintyypit kertovat paljon: Times, Helvetica, Futura, Gill Sans. Tämä oli suora hyökkäys carsonilaista typografiaa vastaan. Eivätkä Chrisin ja Amandan uudistukset rikkoneet vain Ray Gunin lyhyttä perinnettä, vaan he loivat lehdelle linjan, joka oli kerta kaikkiaan uutta myös konservatiiviseen lehtitaittoon verrattuna. He rakensivat lehteä kuin maailman ensimmäistä aikakauslehteä, kuin esikuvia ei olisi ollut olemassakaan.
     Chris ja Amanda käyttivät toistoa, loivat gridejä, järjestelmiä ja kaavoja, jotka johdattivat lukijaa etenemään loogisesti toimituksen aineiston sisällä. Jos carsonilainen lehtitaitto oli taidetta, oli Chrisin ja Amandan taitto innovatiivista infografiikkaa. Se oli tyrmistyttävän uutta ja yhtä radikaalia kuin Carsonin työt Ray Gunin alkuaikoina.
     Uusi infograafinen taittotyyli erotti Ray Gunin toimituksellisen aineiston selkeästi lehdessä julkaistuista ilmoituksista. Sekoittamisen vaaraa ei enää ollut. Toimituksella oli oma tunnistettava tyylinsä, mainoksilla omansa. Ray Gun hahmottui lukijalle selkeämpänä kuin koskaan.


      Pääjutun rakenne näkyy myös kannessa.
      (Ray Gun 55, 1998, ad:t Chris Ashworth, Amanda Sissons.)



      Innovatiivista infografiikkaa: numerointi johdattaa lukemaan palstat oikeassa
      järjestyksessä, nuolet kertovat jutun jatkuvan seuraavalla sivulla.
      (Ray Gun 55, 1998, ad:t Chris Ashworth, Amanda Sissons.)



      Toimituksen aineiston tiukka tyyli eroaa selkeästi ilmoitusten räikeydestä.
      (Ray Gun 57, 1998, ad:t Chris Ashworth, Amanda Sissons.)


Chris Ashworth ja Amanda Sissons tekivät Ray Gunia syksystä 1997 syksyyn 1998. En tiedä syytä heidän pestinsä lyhyyteen. Ehkä heidän luomansa ennennäkemätön lehden visuaalinen rakenne oli liian radikaalia jopa hurjiin kokeiluihin tottuneille lukijoille. Tämä vaihe Ray Gunin historiassa oli niin täysin ajan trendiä vastaan, että se jäi Carsoniin katseensa kiinnittäneiltä historioitsijoilta huomaamatta. En ole nähnyt ainuttakaan artikkelia saati kirjaa, jossa Ashworthin ja Sissonsin älykäs ja innovatiivinen työ Ray Gunissa olisi saanut ansaitsemansa huomion.
     David Carson on 1990-luvun populaari sankarigraafikko. Historioitsijat piirtävät ajan kuvaa hänen mukaansa. Chris Ashworth ja Amanda Sissons ovat kadonneet tuon yhden sankarigraafikon varjoon. Ray Gunin jälkeen graafinen suunnittelu kääntyi minimalismiin ja modernin perinne nousi uuteen arvoon. Chris Ashworth ja Amanda Sissons ennakoivat tätä kehitystä omaperäisellä tavalla. Sen soisi tallentuvan myös graafisen suunnittelun historiaan.

     Jorma Hinkka
 


Sivun alkuun
 
Takaisin sisällysluettelo-sivulle